30.12.1998

Raaseporin käräjäoikeuden tuomio 15.5.1996

Virallisen syyttäjän, Uudenmaan lääninveroviraston sekä osakeyhtiöiden X, Y ja Z konkurssipesien velallisen petosta koskevasta syytteestä käräjäoikeus lausui perusteluissaan, että A oli, hankkiakseen itselleen oikeudetonta taloudellista hyötyä, 10.1.1995 käräjäoikeudelle jättämässään velkajärjestelyhakemuksessa ilmoittanut velkojensa yhteismääräksi vain 4 699 193 markkaa, vaikka todellisuudessa hänellä oli sen lisäksi ollut velkaa X Oy:n konkurssipesälle 5 074 429 markkaa, Y Oy:n konkurssipesälle 5 710 764 markkaa ja Z Oy:n konkurssipesälle 2 996 600 markkaa.

Yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain (velkajärjestelylaki) 8 luku käsitteli velkajärjestelymenettelyä tuomioistuimessa ja mainittuun lukuun sisältyvässä 50 §:ssä oli säännös velkajärjestelyn hakemisesta. Koskelo - Lehtimäen (Yksityishenkilön velkajärjestelystä, 1993, s. 69 - 70) mukaan hakemuksessa oli esitettävä kaikki tiedot hakijan taloudellisesta asemasta uhalla, että se muutoin hylättiin. Vääriä tietoja antamalla hakija saattoi syyllistyä myös velallisen petokseen. Taloudellisen aseman ilmoittaminen sisälsi tiedot tuloista, menoista, veloista ja varoista.

Velkajärjestelylaki ei nimenomaisesti määritellyt, mitä tarkoitettiin velkajärjestelymenettelyllä ja milloin se alkoi. Koska lain 8 luku käsitteli menettelyä ja siihen sisältyi velkajärjestelyn hakeminen, käräjäoikeus katsoi velkajärjestelymenettelyn alkavan hakemuksen jättämisellä tuomioistuimeen. Velkajärjestelymenettelyn alkaminen oli käräjäoikeuden mukaan käsitteenä erotettava lain 3 luvussa käsitellystä velkajärjestelyn aloittamisesta. Siten rikoslain 39 luvun 2 § saattoi tulla sovellettavaksi heti hakemuksen jättämisen jälkeen.

Edelleen käräjäoikeus perusteluissaan lausui, että velkajärjestelylain 3 §:n 3 kohdan mukaan velkajärjestelyn piiriin kuuluivat velat, jotka olivat syntyneet ennen velkajärjestelyn aloittamista. Merkitystä ei ollut velan erääntymisellä tai sillä, oliko maksuvelvollisuus perusteeltaan tai sisällöltään riidaton tai lopullisesti selvillä.

A oli vedonnut siihen, että edellä mainitut velat olivat olleet hakemusta jätettäessä vielä riidanalaisia. Ottaen kuitenkin huomioon velkajärjestelylain 3 §:n 3 kohdan mukainen oikeusohje, A ei voinut tehokkaasti vedota siihen, etteivät ilmoittamatta jätetyt velat olleet riidattomia. A oli tahallaan jättänyt ilmoittamatta mainitut velat.

Edelleen A oli viitannut siihen, että velkajärjestelylain mukaan puutteellista hakemusta voitiin hakemuksen jättämisen jälkeen täydentää ja että A:n peruutettua hakemuksensa ilmoittamatta jätetyillä veloilla ei ollut merkitystä asiaa arvioitaessa. Rikoslain 39 luvun 2 §:n 2 momentin mukaan tekoa ei voitu pitää velallisen petoksena, jos velallinen oikaisi erehdyttävän tiedon tai muuten ehkäisi tekonsa vaikutuksen menettelyyn ennen kuin erehdyttävä tieto muuten oli siihen vaikuttanut. Esitetyn selvityksen mukaan asianomistajien puolesta oli 11.1.1995 käräjäoikeudelle ilmoitettu hakemuksesta puuttuvista veloista, jotka siten olivat tulleet käräjäoikeuden tietoon. Käräjäoikeus oli sen vuoksi kehottanut A:ta täydentämään hakemustaan, jota A ei kuitenkaan saamastaan lisäajasta huolimatta ollut tehnyt. A oli sen jälkeen 27.2.1995 ilmoittanut peruuttavansa hakemuksen, mikäli hän ei enää saanut lisäaikaa sen täydentämiseen. Käräjäoikeus oli 28.2.1995 hylännyt lisäaikapyynnön ja jättänyt hakemuksen tutkimatta.

Jos velkajärjestelyhakemusta ei ollut laadittu vahvistetun kaavan mukaisesti, se voitiin jättää tutkimatta eikä menettely päässyt alkamaan. A oli kuitenkin jättänyt vahvistetun kaavan mukaisen hakemuksen, joten velkajärjestelymenettely oli alkanut. Menettelyn alkamisen välittömiin oikeusseuraamuksiin kuului se, että konkurssihakemuksen käsittely oli lykättävä, kunnes päätös velkajärjestelyn aloittamisesta oli tehty. Lisäksi käräjäoikeus saattoi velallisen hakemuksesta antaa velkajärjestelylain 21 §:ssä tarkoitetun väliaikaisen kiellon. A ei ollut menettelyn aikana missään vaiheessa oikaissut erehdyttävää hakemustaan tai muuten ehkäissyt sen vaikutusta menettelyyn ilmoittamalla kaikki velkansa käräjäoikeudelle. Vaikka A:n hakemus oli jätetty sen peruuttamisen vuoksi tutkimatta, käräjäoikeus katsoi, että se olisi salattujen velkojen syntyperuste huomioon ottaen tullut velkajärjestelylain 10 §:n 1 ja 3 kohtien nojalla jo hakemusvaiheessa hylätyksi. Vaikka hakemusta oli mahdollista myöhemmin täydentää, hakijalla oli kuitenkin velvollisuus jo hakemuksessaan ilmoittaa kaikki tiedot taloudellisesta asemastaan. A ei ollut esittänyt mitään syytä siihen, miksi hän ei ollut heti ilmoittanut tiedossaan olleita huomattavia velkojaan.

Edelleen käräjäoikeus lausui, että taloudellisen hyödyn tavoittelulla tarkoitettiin pyrkimystä siihen, ettei kaikkea valkajärjestelyn piiriin kuuluvaa omaisuutta saataisi käytettäväksi velkojen suorittamiseen. Lisäksi mahdollinen hyöty olisi saattanut ilmetä siten, että velkajärjestely olisi määrätty aloitettavaksi ja maksuohjelma olisi vahvistettu koskemaan vain ilmoitettua 4 699 193 markan velkaa. Vennon käsityksen mukaan (Maksukyvyttömyys ja konkurssi rangaistavuuden edellytyksenä, 1994, s. 226) rangaistavuuden edellytyksenä ei ollut, että teosta tosiasiallisesti seurasi velalliselle tai muulle aineellista etua. Riittävää oli, että hyötyä tavoiteltiin.

Helsingin käräjäoikeudessa oli 10.1.1995 käsitelty A:n asettamista henkilökohtaiseen konkurssiin. A oli tuolloin esittänyt käräjäoikeudelle selvityksen velkajärjestelyhakemuksen jättämisestä samana päivänä Raaseporin käräjäoikeudelle. Konkurssiasian käsittely oli sen vuoksi lykätty. Asianomistajien käsityksen mukaan A oli velkajärjestelyhakemuksellaan pyrkinyt säilyttämään omaisuutensa hallinnan tavoitteenaan saada omaisuuttaan velkojien ulottumattomiin. Oikeudelle oli jätetty selvitys A:n velkajärjestelyhakemuksen jättämisen jälkeen tekemistä kahdesta tililtäotosta, joiden yhteismäärä oli ollut 5 451 195,63 markkaa. Vaikka jutussa ei ollutkaan osoitettu A:n tosiasiallisesti järjestelleen omaisuuttaan siten, etteivät velkojat pääsisi oikeuksiinsa, oli selvää, että konkurssiin asettamisen lykkäytyminen oli mahdollistanut omaisuusjärjestelyt A:ta hyödyttävällä tavalla.

Koska rikoslain 39 luvun 2 § ei edellyttänyt tosiasiallista hyötymistä vaan ainoastaan sen mahdollisuutta, käräjäoikeus katsoi A:n syyllistyneen velallisen petokseen.

Tämän vuoksi käräjäoikeus rikoslain 39 luvun 2 §:n 1 momentin 4 kohdan sekä velkajärjestelylain 3 §:n 1 momentin 3 kohdan ja 10 §:n 1 ja 3 kohdan nojalla tuomitsi A:n velallisen petoksesta 4 kuukaudeksi vankeuteen.

Helsingin hovioikeuden tuomio 19.6.1997

A valitti hovioikeuteen ja vaati, että syyte hylätään. Hovioikeus lausui perusteluinaan, että velkajärjestelylain 49 §:n 1 momentin mukaan velkajärjestelyasiassa sovellettiin, ellei mainitusta laista muuta johtunut, mitä hakemusasioiden käsittelystä yleisessä alioikeudessa annetussa laissa oli säädetty. Viimeksi mainitun lain 7 §:n mukaan hakemusasia tuli vireille, kun hakemus oli esitetty kansliassa tai istunnossa taikka toimitettu postitse tai lähetin välityksellä kansliaan. A oli jättänyt velkajärjestelyhakemuksensa Raaseporin käräjäoikeuteen 10.1.1995. Jutun asiakirjoista ilmeni, että käräjäoikeus oli käydyn puhelinkeskustelun jälkeen 11.1.1995 lähettänyt A:n velkajärjestelyhakemuksen tiedoksi Uudenmaan lääninveroviraston asiamiehelle, joka samalla oli X Oy:n konkurssipesän toimitsijamies. Asianomistajien kiinnitettyä käräjäoikeuden huomiota A:n velkajärjestelyhakemuksesta puuttuviin huomattaviin velkoihin käräjäoikeus oli pyytänyt A:lta lisäselvitystä sekä kehottanut häntä täydentämään hakemustaan. A oli sen jälkeen, kun hänelle oli jo kerran myönnetty lisäaikaa hakemuksen täydentämiseen, 27.2.1995 ilmoittanut peruuttavansa hakemuksensa, mikäli hänelle ei enää myönnettäisi lisäaikaa sen täydentämistä varten. Käräjäoikeus oli tämän perusteella, hyläten lisäajan myöntämistä koskeneen pyynnön, 28.2.1995 antamallaan päätöksellä jättänyt asian sillensä. A:ta koskeva velkajärjestelyasia oli näin ollen ollut vireillä käräjäoikeudessa 10.1. - 28.2.1995.

Velkajärjestely- ja saneerausmenettelyä koskeva maininta oli lisätty 28.6.1993 annetulla lailla (610/1993) velallisen petosta koskevaan rikoslain 39 luvun 2 §:n rangaistussäännökseen. Mainittuun lainmuutokseen liittyneestä hallituksen esityksestä (HE 182/1992 vp. s. 116) ei lähemmin ilmennyt, mitä saneeraus- tai velkajärjestelymenettelyn vaiheita säännöksellä tarkoitettiin.

Rikoslain 39 luvun 2 §:n sanamuoto sen enempää kuin velkajärjestelylain sisältökään eivät tukeneet A:n esittämää käsitystä, jonka mukaan rikoslain 39 luvun 2 §:ssä tarkoitettuna velkajärjestelymenettelynä ei voitaisi pitää velkajärjestelyn aloittamispäätöstä edeltävää käsittelyvaihetta. Velkajärjestelyhakemuksen jättämisellä jo sinänsä oli välittömiä oikeudellisia vaikutuksia muun muassa konkurssimenettelyn kannalta. Tuomioistuin voi velkajärjestelylain 21 §:n mukaan velallisen vaatimuksesta hakemuksen tultua vireille määrätä maksu- ja vakuudenasettamiskiellon, perintäkiellon, ulosmittauskiellon ja häädön täytäntöönpanokiellon olemaan väliaikaisena voimassa jo ennen velkajärjestelyn alkamista. A oli hakemuksessaan myös pyytänyt väliaikaisen perintä- ja ulosmittauskiellon määräämistä. Hovioikeus käräjäoikeuden tapaan näin ollen katsoi, että velkajärjestelymenettelynä rikoslain 39 luvun 2 §:n tarkoittamassa mielessä oli pidettävä velkajärjestelyasian kaikkia käsittelyvaiheita hakemuksen jättämisestä eli asian vireille tulosta lähtien. Mainittu rangaistussäännös voi siten tulla sovellettavaksi jo velkajärjestelyhakemuksen jättämisvaiheessa.

A oli jättänyt hakemuksessaan kokonaan ilmoittamatta kolme pääomamäärältään yhteensä noin 12 miljoonan markan suuruista velkaansa osaamatta käräjäoikeudessa vastata kysymykseen, mistä tämä oli aiheutunut. Kun A oli velkajärjestelyhakemukseen ainoana velkanaan ilmoittamansa 4 699 193 markan suuruisen verovelan osalta viitannut siihen, että osaksi arvioverotukseen perustuvasta verovelasta oli valitettu, ei ollut uskottavaa, että käräjäoikeuden tuomiossa mainittujen määrältään huomattavien velkojen ilmoittamatta jättäminen olisi voinut johtua siitä, että sanottuja vastuita koskevat ratkaisut eivät olleet saaneet lainvoimaa. A ei ollut edes väittänyt, että kysymyksessä olevat velkajärjestelyhakemuksessa ilmoittamatta jätetyt velat eivät olisi olleet hänen tiedossaan. Kun otettiin huomioon velkojen suuri määrä ja niitä koskevat oikeudenkäynnit, A:n oli täytynyt olla hyvin tietoinen hakemuksessa ilmoittamatta jätettyjen vastuiden merkityksestä sekä niiden ilmoittamisen välttämättömyydestä. A:n allekirjoittamaan velkajärjestelyhakemuslomakkeeseen oli myös ollut merkittynä, että väärien ja harhaanjohtavien tietojen antaminen voi johtaa velkajärjestelyn epäämiseen ja että sellaisen menettelyn rangaistavuudesta säädettiin rikoslaissa, miltä osin lomakkeessa oli nimenomaisesti rikoksena viitattu velallisen petokseen. Merkitystä A:n menettelyn tahallisuuden arvioinnin kannalta ei ollut sillä, että velkajärjestelyhakemukseen merkittyjä tietoja oli mahdollista täydentää myöhemmissä käsittelyvaiheissa ja että näin käytännössä usein meneteltiinkin, eikä sillä, että tuomioistuimella oli velkajärjestelylain 53 §:n nojalla velvollisuus muun muassa hankkia tarpeellinen selvitys mahdollisista velkajärjestelyn myöntämisen esteistä. Siihen nähden, että A ei ollut itse oikaissut hakemuksensa virheellisiä tietoja, ratkaisevaa merkitystä ei ollut myöskään sillä, että hakemukseen merkitsemättä jätetyt velat olivat velkojien menettelyn johdosta edellä selostetuin tavoin tulleet käräjäoikeuden tietoon jo velkajärjestelyhakemuksen jättämistä seuranneena päivänä.

Lääninverovirasto ja konkurssipesät olivat perustelleet rangaistusvaatimustaan muun muassa sillä, että sisällöltään virheellisen ja puutteellisen velkajärjestelyhakemuksen antaminen oli ollut A:n suunnitelmallista, harkittua toimintaa, jolla hän oli pyrkinyt konkurssin käynnistymisen pitkittämiseen sekä lisäajan saamiseen laittomien omaisuusjärjestelyjen suorittamiseksi ja varallisuutensa saamiseksi velkojien ulottumattomiin. Kun A:n asiamies oli 10.1.1995 Helsingin käräjäoikeudessa toimitetussa velallisen kuulustelussa ilmoittanut saman päivän aamuna kello 8.05 tapahtuneesta velkajärjestelyhakemuksen jättämisestä, konkurssiin asettaminen oli näin saatu virheellisellä velkajärjestelyhakemuksella estetyksi.

Jos velkoja oli hakenut velallisen asettamista konkurssiin ja velallinen ennen konkurssiin asettamista haki velkajärjestelyä, konkurssihakemuksen käsittely oli velkajärjestelylain 20 §:n mukaan lykättävä, kunnes päätös velkajärjestelyn aloittamisesta oli tehty. Koska konkurssimenettelyn lykkäytyminen tapahtui suoraan lain nojalla eikä tuomioistuimella ollut sanotussa suhteessa harkintavaltaa, ei konkurssimenettelyn keskeytymisen kannalta ollut ratkaisevaa merkitystä sillä, olivatko velkajärjestelyhakemukseen merkityt tiedot olleet sinänsä oikeita. Vaikka A olisikin ilmoittanut hakemuksestaan pois jättämänsä velat asianmukaisesti kysymyksessä olevien vastuiden perusteen myös mainiten, käräjäoikeus ei olisi tässäkään tapauksessa, toisin kuin lääninveroviraston ja sen myötäpuolten taholta oli väitetty, voinut jättää velkajärjestelyhakemusta vastaanottamatta ja konkurssihakemuksen käsittely olisi tällöinkin lykkäytynyt. Velallisen kuulustelua koskevasta Helsingin käräjäoikeuden pöytäkirjasta 10.1.1995 kävi lisäksi ilmi, että lääninverovirasto oli 9.1.1995 jättänyt oikeudelle myös toisen konkurssihakemuksen, jota ei ollut vielä annettu A:lle tiedoksi ja joka oli otettava yhdessä aikaisemman konkurssihakemuksen kanssa käsiteltäväksi. Lääninveroviraston puolesta oli tämän vuoksi pyydetty käsittelyn lykkäämistä, jotta 9.1.1995 jätetty konkurssihakemus saataisiin annettua tiedoksi A:lle. A:n asiamies oli vasta tämän lykkäyspyynnön jälkeen viitannut A:n Raaseporin käräjäoikeuteen samana aamuna jättämään velkajärjestelyhakemukseen. Lääninverovirasto myötäpuolineen ei ollut siten näyttänyt, että A olisi edellä kerrotussa suhteessa virheellisellä velkajärjestelyhakemuksellaan sinänsä saanut aikaan konkurssimenettelyn keskeytymisen.

Kuten käräjäoikeuden tuomiossakin oli todettu rikoslain 39 luvun 2 §:n tunnusmerkistön täyttyminen ei edellyttänyt taloudellisen hyödyn saamista. Pykälän 1 momentin 4 kohtaa koskevien esitöiden mukaan (HE 182/1992 vp. s. 116) velan ilmoittamatta jättäminen loukkasi velkojaa, koska se voi johtaa oikeuden menetykseen, mikäli velkoja ei ajoissa valvonut oikeuttaan velkajärjestelymenettelyssä. Velallisen petosta koskevan rangaistussäännöksen tarkoituksena oli suojata velkojien etujen toteutumista. Taloudellisen hyödyn tavoittelu toteutui jo sillä, että vahingonvaara oli käsillä. A:n hakemuksessaan ilmoittamatta jättämistä veloista suurin osa oli ollut sellaista rikosperusteista ja osakeyhtiölain 15 luvun 1 §:ään perustuvaa vahingonkorvausvelkaa, että velkajärjestelyn myöntämiselle olisi ollut velkajärjestelylain 10 §:n 1 ja 3 kohdissa tarkoitettu este. Ottaen huomioon sanottujen velkojen peruste ja niiden suuruus oli mahdollista, että velkajärjestelyhakemus olisi hylätty ilman velkajärjestelylain 52 §:n nojalla velkojille varattavaa tilaisuutta lausua kirjallisesti hakemuksesta. Se seikka, että A:n hakemuksestaan pois jättämät kysymyksessä olevat velat olivat tulleet käräjäoikeuden tietoon, oli tässä tapauksessa johtunut pelkästään velkojien menettelystä.

Edellä selostetun perusteella hovioikeus katsoi selvitetyksi, että A oli jättäessään sanotut velkansa ilmoittamatta pyrkinyt vaikuttamaan velkajärjestelyasiansa käsittelyyn käräjäoikeudessa siten, että hän voisi mahdollisimman pitkään säilyttää omaisuutensa vallinnan itsellään, mikä oli puolestaan antanut hänelle lisäaikaa omaisuusjärjestelyihin A:ta itseään mahdollisesti hyödyttävällä tavalla. A oli näin ollen hankkiakseen itselleen oikeudetonta taloudellista hyötyä velkajärjestelymenettelyssä jättänyt ilmoittamatta velkansa rikoslain 39 luvun 2 §:ssä tarkoitetuin tavoin.

Edellä mainituilla ja muutoin käräjäoikeuden lausumilla perusteilla hovioikeus katsoi, ettei ollut syytä muuttaa käräjäoikeuden tuomion lopputulosta.

Perustelut

Rikoslain 39 luvun 2 §:n 1 momentin 4 kohdan mukaan velallisen petoksesta tuomitaan velallinen, joka hankkiakseen itselleen tai toiselle oikeudetonta taloudellista hyötyä jättää ilmoittamatta velan muun muassa velkajärjestelymenettelyssä. Asiassa on kysymys siitä, tarkoitetaanko mainitussa lainkohdassa A:n väittämin tavoin vain sellaista velallisen menettelyä, joka on tapahtunut vasta sen jälkeen, kun tuomioistuin on tehnyt velkajärjestelylain 54 §:ssä tarkoitetun päätöksen velkajärjestelyn aloittamisesta.

Mainitusta rikoslain kohdasta ei suoraan ilmene, mitä velkajärjestelylain mukaista käsittelyvaihetta ilmaisulla velkajärjestelymenettelyssä tarkoitetaan. Velkajärjestelylain 8 §:n 1 momentin mukaan velkajärjestely tulee vireille velallisen hakemuksesta. Saman lain 3 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan velkajärjestelyn alkamisella tarkoitetaan sitä ajankohtaa, jona tuomioistuin on tehnyt päätöksen velkajärjestelyn aloittamisesta. Selvää johtoa kysymyksen ratkaisuun ei ole saatavissa mainittua rikoslain kohtaa eikä myöskään velkajärjestelylakia koskevista hallituksen esityksistä (HE 182 ja 183/1992 vp).

Velkajärjestelylain 50 §:n mukaan velkajärjestelyä koskeva hakemus on laadittava vahvistetun kaavan mukaisesti. Asianomaisessa lomakkeessa velallisen edellytetään ilmoittavan muun muassa velkansa. Sen jälkeen kun päätös velkajärjestelyn aloittamisesta on tehty, mitään erityistä velkojen ilmoittamismenettelyä ei lain mukaan enää ole. Siten on ilmeistä, että rikoslain 39 luvun 2 §:n 1 momentin 4 kohdassa tarkoitettu velan ilmoittamatta jättäminen voi sinänsä tapahtua jo ennen kuin päätös velkajärjestelyn aloittamisesta on tehty. Keskeiseksi kysymykseksi jää kuitenkin, voidaanko velan ilmoittamatta jättäminen rangaista velallisen petoksena, jos varsinaiseen velkajärjestelyyn ei lainkaan ryhdytä.

Rikoslain 39 luvun 2 §:n 1 momentin 4 kohdan säännöksellä suojataan velkojien oikeuksia. Vaikka jo velkajärjestelyhakemuksen jättämiseen liittyy eräitä velkojienkin kannalta merkittäviä oikeusvaikutuksia, kysymyksessä olevan säännöksen keskeisimpänä tarkoituksena kuitenkin on velkojien suojaaminen varsinaisessa velkajärjestelyssä sisällöltään puutteellisesta velkajärjestelyhakemuksesta ehkä aiheutuvilta oikeudenmenetyksiltä. Siten velkajärjestelyn aloittaminen on nyt kysymyksessä olevassa tapauksessa ollut rangaistavuuden edellytys. Kun A on peruuttanut velkajärjestelyhakemuksensa ja sen käsittely on jäänyt sillensä eikä velkajärjestelyä siis ole aloitettu, syyte velallisen petoksesta on hylättävä.

Tuomiolauselma

A:han kohdistettu syyte hylätään ja hänet vapautetaan tuomitusta rangaistuksesta.